Kun putosit enkelinä taivaasta | Runo

Kaikki runot eivät voita eivätkä saa kunniamainintaa kirjoituskilpailuissa. Näin kävi ensimmäiselle runolleni, jonka koskaan lähetin kirjoituskilpailuun. Lue runoni ja vältä samat virheet, kun kirjoitat omaa kilpailurunoasi.

kun-putosit-enkelinä-taivaasta-runo-essi-pulkkinen

»Oi virka mulle, neitosein! Sattuiko se?» kuiskuttelee
nuori mies lemmen sokaisemana neidolle vastapäiselle.
Vaan pian on jo varmuus poissa, kun neidon suloposkisen
suusta ruusuun punatusta kuuli hältä vastauksen.
»Ei. Hellä oli Herra mulle, pilven reunalta pudottaen
laskehutti mut kuin siivin olisin temponut.»
Ihmetys, jot oli mies neitokaiselta oottanut, nyt
valtasikin miehen mielen. Ymmärtämättä on jäädä,
että tyttö kirkaskasvoinen, teki syntiinlankeemuksen.

Oi, mi oli synnin inhan syy, että on kukannuppunen
Taivahasta karkoitettu alas pohjaan lieskain ja liekkien?
Kaikkivallan oli neito suututtanut, kun avuillansa helli
hän taivahalle tullutta Päävihollista kadotuksen kuilun.
Hämmästyin epäröi Hornakin ensin enkelin nähdessään,
mut yksinäisyys jo mielen muutti; suloillansa kietoi neito
vieroksujan. Niin ihastui Paholainen, ja moiset ilot
nautti neidon kanssa, että pian julki kävi teot julkeat. Silloin
syöksi Herra langenneen enkelinsä yläilmoiltaan tyrmään yön
kauas Taivaan valosta keskuuteen tulisten pyörteitten.

Muistaa neito unhoittamatonta mi Taivaan Herra
oli kirkkaudessaan hälle lausunut: »’Oi katso,
neito syntinen, mi raivo mull’ on teit kohtaan. Ei
rajat mitkään voi pidättää inhoa, jonka saat raskaasti tuta.
Sut, jonka syöksen Hornaan ja syystä, kärsimykses
vain kasvaa, kun omatunnon ääni epätoivon nostaa.
Ah, miksi? Moista kiittämättömyyttä en ansaitse
ma teilt, johon kävi paha sijaan hyvyyden. Ei,
itses kiroa, kun mua vastaan ties valitsit! Viimeisnä
käskynä mielees paina: tarinaksi lukemattomaksi
jää tämä tieto, sillä hyvyyttäni ja suuruuttani
muutoin häväistys vastaansanomaton tahrais.’»

Puhui Valtias tytölle kyisellä suulla, miettii miehinen,
sillä edessään hän näkee neidon kuulaan kauneuden.
Iho veistetty marmorista vaaleasta, pellavasta hiukset
keritty taitain ja huulet hymyävät makeaista hunajaa.
»Mut millä tempulla katalalla on kurja käärmeinen —
Taivaassa myös Saatanaksi kutsuttu Päävihollinen —
saanut houkutuksiin vieteltyä neidon ihanaisen?»
Helähtää nauru kirkas ja syvä viattomuudesta, kun
kilkkaa neito: »Hivelyä höyhenen en sietää saattanut
vaan kosketusta polttavaa oli mielein hamunnut. Jo
jäi vaatimaan kehoni nautinnon lupausta sekä Saatanan
käden hohkavaa otetta ja rintakehän leveyttä. Ah, ei
sydämein kepeä täyttymyksen vajavuuden painoa
kestänyt, siis oli mun hyljättävä onneain estänyt.»

Kuumotuksen painon tuntee mies vasten vatsaansa, kun
kuuntelee hän mettä ja katselee neidon huulen kaarta.
»Ihmetyttää viel’ eräs seikka mua suuresti» virkkoo mies
ja tapaa silmät poutapäivän sinen omat tummat jyvät.
»Miks armollinen Isä ei teill’ armoaan suonut?

»On rakkaus oma kotinsa, se luo Taivaan armottomaksi
Hornaksi ja Hornan muuttaa Taivaan autuudeksi.
Ken mielis pyytää armoa, kun siellä on vapaus!
Oisko parempi jäädä inhan loputtomaan tuskaan,
miss’ ilman lievennyksen lupausta saa alati ja heltymättä
joka hetki syntejään sovittaa? Siks mieluusti
hyvästelin ma valon Taivaan ja sen
vaihdoin kolkkoon hämyyn liekkilammikoiden.
Ja vaikk’ onkin osani kurja näät, ei sentään kurjin, sillä
huuruihin karaistuneena ja pimeyden seestyessä
ymmärsin tuomioni: koti, jonka Helvetti nyt tarjoo,
on asuinpaikka orhen mun armaan — itse Hornan.»

Näin puhuu neito, ja intohimon sana nuoruussuloon
yhtyen vain lisää kirkkautta hänen kauneutensa hehkun.
Tuo se mieheen riettaan mielihalun olla kuin eläin: luoda
heidän välilleen side, jot likaiseksi parjataan — mut
mi on rakkautta puhdasta kultanuolin ammuttua.

Hyväilyn tuntua arpoo neitokainen. Miks kiihoittaa
ei vois neito miestä, jonka tainnuttava juoma
häntä huumaa: vaatii kehokin puhjeta
viehtymyksen kukkaan ja raukeaksi aueta.
Ei eessä lemmen salatuimman neito pois
miehestä käänny vaan alasti kiehtovana kuin
helottava ruusu nousee syleilyyn. Helvetissäkään ei
rakkautta korvaa himo, vaan täydentää nautinnon
lempeyden ilo. Kiellettyä ei ole tieto mikään,
joten hehkuvimmin kirjoloistein siimeessä vakaan
majan jakavat kaksi vuoteen syvän. Tanssin
päälle vielä nojaa neito miehen rintaan ja ihastuin
viehkeään ja hellään suloon peittää mies neidon huulet
rakkaat suudelmin. Jo on valjennut tytölle vaaleahipiälle:

»Tunsin liekkis lempeän kun käteen mua tartuit — silloin
tajusin että vihan voittaa rakkaus, mi kauneinta on kaksin.
Aikain alussa kerroin sulle: ’Kaikotessa haihtuu riemu
ja alkaa pitkä piina, mutta päättyy tuska kunhan palajamme’»
Silmin kiehtovin ja ikävöivin taipuu neitonen hellästi
miehen puolsyleilyyn, luo katseen ja voihkii hiljaa.
»Voi! onnena mull’ on nyt olla Hornan keisarinna.»

Vältä nämä virheet, kun kirjoitat runon kirjoituskilpailuun

  1. Perinteinen tai mitallinen runo ei yleensä pärjää. Kirjoita moderni mitaton runo.
  2. Ole uskottava omalla kielitaidollasi. Vältä kieltä, jonka kuvittelet runolliseksi.
  3. Lue tuoretta runoutta. Älä ota vaikutteita John Miltonilta.

Kirjoittaja on oululainen copywriter, jonka runokokoelma Paljas sai kunniamaininnan J. H. Erkon kirjoituskilpailussa vuonna 2015. Kokoelma sisältää tiukan mitallisia tankarunoja.