Saamamies | Murrenovelli

Kirjoitin vuoden 2015 Metsällä-kirjoituskilpailuun humoristisen murrenovellin Saamamies. Murteen innoittajana on Oulun seudun murre kaunokirjallisella twistillä. Lue novelli tai kuuntele se podcastista, niin tiedät, mikä Kurtti-ukko on miehiään.

Seuli Kurtti-ukola vuos toisesa perästä aina elokuu kaheskymmenes lihavimmat vaakkujat. Saaliskatteutta poettii kylä kaikkie mieste keskuuvesa, mutta eihä sitä kellekkää parannu äänee sanua. Hilijaa kattovat miehet kulumie alta kohatesa kirkola. Oliko tullu osumia, ku neuli pojat kuullu laukauksia järve takkaa, kysyttii toisilta. Vastaus tiiettii ennenkä kerittii suuta avata. Ei sorsa sorsaa, mitä pyssy piipula tähätä. Eikä tarvinnu mieste toisillee kertua, kene tussari oli laulanu. Kaikesa, mihi Kurttila äijä ryhty, se voitti. Siittä muovostu sanonta hyvi pyyhkii vaa Kurtti-ukola vielä paremmi.

 

Kurttila ukkeli seuli siitäki meleko kumma äijä, ettei se puhunu mittää. Seuli kuulemma nuorena rintamala niin komiasti possauttanu vihulaista, et oli makiasti nauranu kieli ulukona ja saanu luovi kieleesä. Henkii oli jääny, mutta mittää ei ennää pukissu.

 

Sorsamettästyskauvela tavattii nähä Kurttila äijä sorsat vyölä kottii palatesa. Tepsi se leuhkimine. Apetta olis tarvittu joka talloo, ku penskoja piti leiväsä pittää, mutta Kurtti-ukko päihitti kaikki. Eikä kukkaa keksiny mite.

 

Tätä sie’ettii tovi jos toinenki ennenkä miehet ajatteli et asiale piti tehä jottai. Ne päätti, et pietää salane kyläkokkous, joho ei Kurtti-ukkua kututa. Sielä kylä miesväki sitte puhisteli piippujaa, ku ei heti kehannu ottaa asiaa puhheeksi. Lopulta piti mieste nielä ylypeytesä. Siinä sitte joukola miehet kirosi ja sylyki nurkkiin muistelesa Kurttilata ja niitä sorsia, jokka oli ollu kaikkie himosisa haaveisa saaha.

– Kepulikonsteja, tuomitti Lastu-Antti Kurtti-uko toimet ja kurrautti limat kurkusta. Räkäne mälli sotki lattiat, jokka saappaanpohojat levitti akkoje irti puunattavaks.

– Näi o. Nii o, myönteli muut, vaa ei kukkaa keksiny, millä ihimee vilungila sai Kurttila sorsat huijjattua haulie reijittämiks.

 

Ensinnä ehotettii sorsapilliä. Tiiettii, et pillii puhaltelu ei ollu tuonu yhtäkää vesilintua lähemmäs mettämiestä. Jospa oli kuitenni Kurttila keksiny sorsa äänenmuovostukse salat ja veistänyt sorsa kurku muotose viheltime.

Tälle puisteltii päitä. Pilli raakkuva remakkuus olis kuultu Kurttila äijä passipaikalta poukama perältä aina järve päähä asti. Sorsapilli hylättii.

– O mahtanu Kurtti-ukko löytää sorsie tappaamispaika, sano Simppala jätkä sätkä huulepielesä.

Jällee miehet rohhautti keuhkojaa. Ne muisti prikullee, että järve soista perukkaa oli kokkeiltu usiammanki kerra, eikä sieltä kukkaa muu sorsia kantanu ku ite Kurtti-ukko. Kolomannestaki ehotuksesta luovuttii.

Nelijänne miehe, Jurvakaise Joonaa, ehotelmale puisteltii päitä jo ennenkä virke oli lopusa.

– Se o nikkaroinu semmose sorsaurho, et nirsoimmakki räpyläjalakanaaraat tullee matka takkaa sitä kattomaa ja parveilemmaa viehkiänä vierelä.

Vaa ei tähäkää uskonu ykskää synkä miele miehistä.

 

Tähä tappaa puheli miehet enne sen vuoje sorsastuskaue alakua salasesa kokkouksesa. Ei ollu semmosta mustasukkasuutta ku mies toise saaliista. Jos ei sitte mies toise miehe naisesta.

Siitä muistu miesten mielii Impi. Sekö miehiä vielä enempi kuumenti. Maitte sorioimpia neitoja, ja Kurtti-uko parempana puoliskona. Kielettömä miehe ja ukonkäppänä morsmaikkuna semmone lanteie keinuttaja.

Impi oli muie maie neitosia. Tummahipiäne ja riuskaotteine. Pentti-vainaja kertoma mukkaa seuli tullu Kurttila matkasa soasta palatesa.

– Ryövätty se o, miehet sano. Ne ei uskonu, et se olis omasta tahosta alakanu vanaha äijä naiseksi, ku ei ollu tietua jäläkeläisistäkkää. Monta hyvvää poikaa ja sievää tyttyä olis seki synnyttäny jos ei olis semmosta miestä.

Täsäki asiasa Kurtti-ukko voitti.

 

Sen päivä lopuksi sai miehet tehtyä seuraavallaise suunnitelma: ku kausi alakaa, ne vakkoillee muutama päivä Kurttila äijää tämä passipaikala. Sopi oikei vahtivuorokki. Ekana päivänä Jurvakaise Joonaa, tokana Simppala jätkä ja kolomantena Lastu-Antti. Viiennelle sorsastuspäivälle ne pisti merkinnä uuesta kokkouksesta Tuominieme metästysmajale.

Sitte jätii oottelemmaa pöytäkirijaa.

 

Jurvaise Joonaa tykkäs liiotela juttujasa. Seuli Joonaa kokkeillu vakkoilla Kurtti-ukkua ja puhistanu vaikkua korvista kuullessaa kumma sorsie kutsuhuuo. Iha ku olis yht’aikaa rupikonna, kollikissa ja lehemä ruvennu mittelöimää, kellä on kommei huuto. Nieme takkaa oli lentäny pullia sorsa ääntä päi. Ääni oli tauonnu ja pia tippunu sorsa laukaukse saattamana haulia puvusa.

 

Simppala jätkä kerto vakkoilusta tähä tappaa.

– Olin hilijaa ku hiiri, ku kahennennekymmenenne jäläkeiselä aamula lähin järvenpäätä kohe tarpomaa. Painoin vuoroaskeli saappaanjäläkiä sammalpatjaa, joka kavotutti reiti heti peräsä. Perilä pistin makkuule korkia suopursumättää taka, ja ootin, et Kurttila saapuu passipaikale. Aikasi tuimaa saapu, kute ootettavisa oliki, vaa ei yksi. Neuli Kurtti-ukko ja Impi molemmat mettäsilä. Kurttila äijä ja Impi katosi tuuhia puska taka saalista kyttäämää. Siitä ei villaustakkaa nähäny eikä puhetta kuullu. Vaa sama kummalise ääne kuulin. Seuli takkuula Impi semmose ääne päästäny ku neuli ruvennee lempimää sielä metälä. Sillä ne ruukasi sorsat houkutela.

 

Lastu-Antti kerto samatapase tarina: seuli menny passipaika seuvvuile venneelä, soutanu iha liki rantaa vee pääle taipunee koivunranga taka. Kävi nii, et tällä kertaa Kurttila ja Impi peitty korkiaa suoheinää. Mittää ei ollu Lastu-Antti nähäny, mutta kuullu sen kumma ääne, joka Joonaa ja Simppala jätkä korvii oli kantautunu. Seuli hetkesä houkuttanu sorsapariskunna paikale. Siittä oli Kurtti-uko näppärä possauttaa pyssylä sorsa taivaalta. Jopa lähti tyytyväisenä Impiki hammeesa helemoja suoristelle kottii pulliaa herkkupallaa paistamaa.

 

Määhä lähi sitte seuraavana päivänä kattoo, pitikö ne Jurvakaise, Lastu-Anti ja Simppala jätkä porinat paikkaasa. Mettäsä kulin varmoi harppauksi ku miehet ja puuhu kiipesin ku pikkupoika vahtaamaa Kurtti-uko ja Impi tulua.

Parraan paika valittin. Näkkiin selekiästi, ku Kurttila tuli rantalepikkoo ja Impi peräsä kuha oli ottanu saappaat ja nailonit jalasta poisa. Kurtti-ukko puolestasa löysytti housuje kiristävvää vyötäryä ja kampes auki paijja ylimmä napi. Siinä se avvaili suutaan ikkää ku haukotelle niiko olis alkanu ramasta keske mettästykse.

Sitte pisti Kurtti-ukko semmose huuo kurkustaa, että kielentynkä väris samala ku Impi uitteli jalakoja veesä.

 

Kuuntele novelli
Kertojan ääni -podcastissa

 

Kirjoittaja on oululainen copywriter, joka juo aamuisin kahavia ja syö puurua.